Onko samassa työpaikassa vuosikausia pysyminen outoa tai noloa? - Yli vuosikymmenen YleX:llä juontanut Jenni Poikelus: ”Ruoho ei aina ole vihreämpää aidan toisella puolella. ”
Yhä useampi vaihtaa työpaikkaa muutaman vuoden välein. Työhyvinvoinnin tutkimusprofessori Jari Hakanen sanoo, että kulttuuri on muuttunut: aiemmin pitkä ura oli tavoiteltava asia – nyt sitä joskus jopa häpeillään. Ensimmäisessä oman alan työpaikassaan 10 vuoden jälkeenkin viihtyvä radiojuontaja Jenni Poikelus kokee yhä olevansa itselleen parhaassa paikassa.
Kun Jenni Poikelus 24-vuotiaana aloitti työharjoittelunsa YleX-radiokanavalla, hänelle sanottiin, että juontajan perinteinen kaari ”on airissa” eli suorassa radiolähetyksessä on nelisen vuotta.
Tuosta on nyt yli 10 vuotta, mutta Poikeluksen pölinä YleX:llä jatkuu aina vaan.
”Täällä pääsen tekemään juuri sitä, mistä jo opiskeluaikoina haaveilin: juontajille ja heidän heittämälle läpälle annetaan tilaa. Puheaika on moneen muuhun kanavaan verrattuna huomattavasti suurempi”, Poikelus, 35, kertoo ja iloitsee myös siitä, että juontajat saavat vaikuttaa työnkuvaansa.
”Aloimme oma-aloitteisesti tekemään sketsisisältöä someen ja nykyään se on virallisesti iso osa työtäni. Olen myös saanut tehdä projekteja YleX:n ulkopuolella, mikä on pitänyt mielen virkeänä ja tuonut uutta energiaa arkityöhönkin”, sanoo Poikelus, joka on tullut television puolelta tutuksi mm. Villi Kortti, Suurmestari ja Joonas Nordman Show -ohjelmista.
Työn monipuolisuus, uuden oppiminen ja vaikutusmahdollisuudet nousevatkin esiin, kun Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Jari Hakanen luettelee niin sanottuja pitovoimatekijöitä – eli syitä, jotka saava ihmisen pysymään työpaikassa.
”Myös sillä on vaikutusta, että ihminen kokee olevansa osa tiimiä ja yhdessä tehdään jotain merkittävää. On tärkeää, että työntekijät näkevät, mikä vaikutus omalla työllä on”, Hakanen jatkaa.
Nuoret ovat kasvaneet kulttuuriin, jossa omasta työmarkkina-arvosta on huolehdittava
Työpaikan pitovoima mietityttää nykyään yritysten johdon ja HR-ammattilaisten keskusteluissa – eikä ihme: yhä useampi työntekijä vaihtaa paikkaa muutaman vuoden välein.
Työssäolotutkimuksen mukaan lähes puolet (45 %) ihmisistä on vaihtanut työpaikkaa viimeisen viiden vuoden aikana. Tutkimus on vuodelta 2018, mutta tuoreempaa ei valitettavasti vielä ole. Viime vuosina koronapandemia on tuonut työmarkkinoihin oman lisänsä – mikä ei luultavasti ole ainakaan vähentänyt paikasta toiseen siirtymistä.
”Kyllä tässä on tapahtunut selkeä kulttuurinen muutos. Aikanaan tunnettiin ammattiylpeyttä siitä, että edettiin talossa ikään kuin kisällistä mestariksi ja eläkevirka oli tavoiteltava asia. Nyt joku voi tuntea hätää tai häpeääkin siitä, että on ollut pitkään samassa paikassa. Ainakin voi olla tunne, että asiaa pitää hieman selitellä”, Jari Hakanen sanoo.
Jenni Poikelus tunnistaa ilmiön.
”Itselle on joskus tullut olo, että mitähän ihmiset ajattelevat, kun yhä vaan pyörin ´nuorisokanavalla´… siihen on auttanut se, että en mieti, mitä muut ajattelevat!”
”Onneksi minun ei tarvitse esittää nuorisoa, vaan voin olla oma itseni. Johto varmaan potkii pois sitten, kun jutut alkavat olla liian mummoja”, Poikelus naurahtaa.
Poikeluksen urasta poikkeavan tekee se, että hän on yhä 35-vuotiaana samassa työpaikassa, johon meni parikymppisenä opiskelijana. Tavallisesti työpaikkoja vaihdellaan eniten juuri alle 35-vuotiaana: työssäolotutkimuksen mukaan 68 % 25-35-vuotiaista oli vaihtanut työpaikkaa viimeisen viiden vuoden aikana.
Tämä on tietysti luonnollistakin: nuorempana vielä haetaan omaa alaa ja paikkaa työelämässä. Hakasen mukaan taustalla vaikuttanee paljon myös vuosikymmenet voimassa olleen psykologisen luottamuksen mureneminen.
”Aiemmin saattoi luottaa siihen, että työpaikka säilyy, kun työnsä tekee hyvin. Tämähän ei enää päde. Nuoret ovat kasvaneet siihen, että omasta työllistettävyydestä ja ´työmarkkina-arvosta´ on pidettävä huolta mm. kartuttamalla kokemusta, osaamista ja verkostoja. Yksi keino tähän on työpaikan vaihtaminen”, Hakanen sanoo.
”Monesti sanotaan, että nuoret eivät enää sitoudu työpaikkaan. Mutta eiväthän työpaikatkaan sitoudu. Nuoret ovat sopeutuneet tähän ja kääntäneet jopa voimavarakseen”, Hakanen sanoo, mutta muistuttaa, ettei jatkuva ”työpaikkadippailukaan” ole aina eduksi.
”Taidot eivät kartu hetkessä. Jos koko ajan vaihtaa paikkaa, on hankala nousta oman alansa todelliseksi asiantuntijaksi ja hankkia aidosti syvää osaamista.”
Jari Hakanen (kuva: Annukka Pakarinen)
Jatkuva vaihtuvuus käy työnantajalle kalliiksi
Aina työpaikan vaihtamisessa ei suinkaan ole kyse omasta halusta tai päätöksestä. Moni vaihtaa paikkaa määräaikaisen työsuhteen päättyessä tai irtisanomisen seurauksena.
Työssäolotutkimuksen tilastoja katsoessa kiinnostavaa kuitenkin on se, että viimeisen viiden vuoden aikana työpaikkaa vaihtaneista enemmistöllä (57 %) ei ollut taustalla työttömyyttä tai lomautusta. Nimenomaan tämä näyttää olevan yhä yleisempää: vuodesta 2003 lähtien yhä useampi on vaihtanut työpaikkaa ilman työttömyyden tai lomautuksen aiheuttamaa syytä.
Ja kyllähän Jenni Poikeluskin on lähtöä välillä pohtinut, mutta päätynyt aina jäämään.
”Olen aina todennut, että täällä pääsen parhaiten toteuttamaan itseäni. On myös ollut hienoa huomata, miten esimerkiksi ajoittaiset ongelmat työilmapiirissä ovat ratkenneet. Olen myös oppinut alalla työskenteleviltä tutuilta, ettei se ruoho aina ole vihreämpää aidan toisella puolella”, Poikelus sanoo.
Työpaikan vaihtaminen ei siis aina ole oikotie onneen. Sitä se ei ole myöskään työnantajan näkökulmasta.
”Jatkuva henkilöstön vaihtuminen ja uusien perehdyttäminen vie paljon resursseja. Hyvässä organisaatiossa on monenlaista väkeä niin iän kuin kokemuksenkin osalta”, Jari Hakanen sanoo ja muistuttaa, että pitkään aloillaan pysyneet ovat usein arvokkaita työntekijöitä:
”He ovat lojaaleja, tuntevat talon tavat ja voivat mentoroida uusia. Eikä suinkaan ole niin, että vain nuoret ja uudet työntekijät tuovat uusia ideoita ja näkökulmia. Vanhatkin työntekijät voivat olla hyvin innovatiivisia, etenkin jos heille tarjotaan mahdollisuuksia vaihteluun”, Hakanen sanoo.
Ja tästä hän osaa puhua myös ihan oman kokemuksen kautta.
Jari Hakanen on ollut Työterveyslaitoksella jo 25 vuotta. Mikä on hänen selityksensä?
”Yksi syy on varmasti se, että olin tullessa jo 36-vuotias ja oli erilaisia työkokemuksia jo takana. Lisäksi olen ollut paristi hetken aikaa muualla: vuoden tekemässä väitöskirjaa ja pari vuotta Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa. Etäisyyden ottaminen on tehnyt hyvää”, Hakanen sanoo.
Piipahdus organisaation ulkopuolella voi piristää
Kuten Jari Hakasen ja Jenni Poikeluksen esimerkit osoittavat: arkityön ulkopuoliset projektit ja piipahdukset voisivat olla pohdinnan arvoinen mahdollisuus monessa tilanteessa.
”Voi olla paitsi työntekijälle, myös työantajalle rikkaus, että työntekijällä on mahdollisuus käydä organisaation ulkopuolella hetkellisesti tai vaikka osa-aikaisesti. Moni varmasti arvostaa tämän myötä työpaikkaansa vain enemmän. Toki on aina se riski, että työntekijä ei palaakaan – mutta onko se sitten suurempi riski kuin tympääntynyt työntekijä, joka lähtee ehkä lopulta itse?” Hakanen kysyy.
On Hakanen itsekin pohtinut lähtemistä. 25 vuoden työuraan Työterveyslaitoksella on mahtunut monenlaista.
”On ollut yt-neuvotteluja ja isoja muutoksia. Välillä olen kokenut olevani melko yksin ja pohtinut, onko tämä enää oma paikkani. Moni kollega on tietysti vuosien saatossa lähtenyt. Itse olen aina lopulta kuitenkin tullut siihen tulokseen, että työni Työterveyslaitoksella on mahtavan monipuolista ja tunnen tekeväni tärkeää työtä. Tällä hetkellä olen oikein tyytyväinen”, Hakanen kertaa neljännesvuosisadan mittaista rupeamaa.
Jenni Poikelus ei usko yltävänsä ihan Hakasen lukemiin YleX:llä. Hän tiedostaa, että jossain vaihessa vaihto tulee eteen.
”YleX:n toimitus on niin pitkään ollut kuin toinen koti, että ajatus siitä, etten enää menisi sinne tuntuu oudolta, jopa vähän pelottavalta”.
Jenni Poikeluksen valokuva: Nelli Kenttä / YleX
