Utopia on kuvitteellinen yhteisö tai yhteiskunta, joka on ominaisuuksiltaan lähes täydellinen. Parempi paikka, jota ei ole. Kuvitellaanpa hetkeksi utopia, jossa työttömyysturva olisi kannustavaa ja sitä koskevat ratkaisut ennakoitavissa. Työttömällä työnhakijalla olisi vapaus tehdä jotain itselleen merkityksellistä. Työnhakijalla olisi myös vapaus valita. Valitseminen tarkoittaa sitä, että hänellä olisi oikeus sanoa myös ”Ei”. Työnhakijalla olisi riittävä taloudellinen toimeentulo ja vapaus ilman byrokraattista kontrollia. Miten se vaikuttaisi työnhakijan päivittäiseen päätöksentekoon? Miten se vaikuttaisi hänen valintoihinsa? Tekisikö työnhakija valintoja, joita hän ei tällä hetkellä tekisi? Olisiko hän osa-aikatyössä, opiskelija tai kokeilisi yritystoimintaa? Tämä utopia kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta. Kuin Atlantis, Eldorado ja Shangri-La!

Utopian vastakohta on dystopia. Kuvitellaan seuraavaksi dystopia, jossa työnhakija ei pysty ennakoimaan toimintansa seurauksia. Hän eksyy hakubyrokratiaviidakkoon. Toimeentulon epävarmuus pelottaa ja lannistaa. Työnhakijaa vaivaa pelko siitä, että työllistyminen pienimuotoisesti kaikilla muilla tavoin kuin perinteisessä palkkatyössä johtaisi ansioturvan menetykseen välittömästi. Hänellä olisi sellainen käsitys, että kaikki omaan aloitteisuuteen perustuvat itsensä kehittämisen tavat tuottavat ongelmia työttömyysturvan kanssa. Lisäksi hän on kuullut, että lain mukaan työttömyysturva kuuluu vain niille osa-aikatyöntekijöille, joiden työaikaa valvotaan.

Palataan takaisin maan pinnalle. Tämä paikka ei ole täydellinen, mutta kehitystä on tapahtunut. Sipilän hallitus esittää, että työnhakijaa kannustettaisiin aloittamaan yritystoiminta muuttamalla työttömyysturvalakia siten, että yritystoiminta olisi ”sallittua” neljän kuukauden aikana yritystoiminnan aloittamisesta lukien. Työnhakija saisi siis neljän kuukauden ajalta työttömyysetuutta yritystoiminnan estämättä. Hallituksen ehdotus todistaa, että utopiaa kohti kannattaa ottaa askelia. Oscar Wilden sanoin: Maailmankarttaa, josta ei löydy Utopiaa, on turha edes vilkaista, sillä se jättää pois maan johon maailma on aina päätymässä. Edistys on utopioiden toteutumista.

Edellä dystopiassa kuvatut pelot eivät ole nekään täysin tuntemattomia tässä todellisuudessa. Sosiaaliturvamme tulisi olla paljon suvaitsevampi yrittäjämuotoista työntekoa kohtaan. Työnhakijan oma aktiivisuus itsensä työllistämisessä on sekä hänelle itselleen että ansioturvan rahoittajille pelkästään hieno asia. Lisäksi nykyinen järjestelmämme perustuu hyvin jyrkkään kahtiajakoon yrittäjien ja palkansaajien välillä eikä mahdollista yrittäjä- ja palkansaajatöiden yhdistelmän vakuuttamista työttömyyskassassa. Dystopiassa elävän työnhakijan pelko osa-aikatöiden vastaanottamisesta on sekin osittain todellista, sillä työajan valvonnan vaatimus sulkee osan suomalaisista palkansaajista työttömyysturvan ulkopuolelle.

Mitä monimutkaisempi työttömyysturva harkinnanvaraisine pykäline ja seuraamusjärjestelmineen on, sitä hankalammin se on työnhakijan hahmotettavissa. Hallitus esittää, että työttömyysetuuden saaminen edellyttäisi jatkossa, että työnhakija hakee keskimäärin vähintään yhtä avointa työpaikkaa kutakin viikkoa kohti. Aktiivista työnhakua seurattaisiin ja työnhausta raportoitaisiin. Työnhaun laiminlyönnistä seuraisi 60 päivän karenssi. Omatoimisen työnhaun tukeminen on hyvä asia, mutta pakko on aika paha sana. Ansioturva on toki tasoltaan liian hyvä ollakseen täysin vastikkeeton etuus. Siitä huolimatta tavoitteeksi tulisi asettaa työnhakijan vapauden mahdollisimman suuri maksimointi. Pohjimmiltaan on kyse siitä, voidaanko valinnan vapaus ja vastuu suoda työnhakijalle itselleen.