Ensin on hyvä kysyä, mihin rahana maksettavaa työttömyysturvaa ylipäätään tarvitaan? Työttömyys sinänsä on melko uusi ilmiö ja liittyy palkkatyöyhteiskuntaan. Kun kansalainen on vailla työtä, hänen toimeentulonsa vaarantuu. Tämä on yksilö- ja perhekohtainen tragedia. Ei ole kovin kaukaa haettua, että vailla toimeentuloa olevalla henkilöllä on riski joutua vaikeuksiin ilman yhteiskunnan turvaverkkoa. Vaikeuksiin joutuneet yksilöt heikentävät työnantajien mahdollisuuksia löytää ammattitaitoisia työntekijöitä. Lisäksi on selvää, ja tälläkin hetkellä eri puolilla maailmaa nähtävissä, että suuret joukot ilman turvaa olevia työttömiä johtaa yhteiskunnallisiin levottomuuksiin. Valtiollisia vaaroja siis. Työttömyysturvalla ehkäistään näitä ongelmia.

Suomessa on hoidettu työttömyyttä hätäaputöillä, mutta se on huono ratkaisu nykyisillä työttömyyden tasoilla. Esimerkiksi viime joulukuussa (12/2020) Suomessa oli 419 987 henkilöä, jotka saivat työttömyysetuuksia. Olisi aika kova ratkaisu ottaa puoli miljoonaa ihmistä työmarkkinoilta ja sijoittaa heitä pitkin valtakuntaa valtiollisille työmaille. 

Työttömyysturva on sis tehokasta ja tarkoituksenmukaista hoitaa rahasuorituksin. Raha on tietysti siitä huono, että sitä pitää olla, jos sitä aikoo jakaa. Koska työttömyys on yhteiskunnallinen ilmiö ja sen syyt ja seuraukset koskevat kaikkia, on luontevaa, että rahoituspohja on mahdollisimman laaja. Laaja rahoituspohja takaa myös sen, että ainakin periaatteessa kaikilla osapuolilla on kannustin vaikuttaa järjestelmässä siten, että työttömyys olisi mahdollisimman vähäistä.

Työttömyysvakuutuksen rahoitus voidaan karkeasti ottaen hoitaa kolmella eri tavalla. Joko niin, että työttömyysvakuutuksen rahoittavat vain vakuutetut. Tämä olisi täysin yksityinen vakuutus, jota vastaisi se, että kassan jäsenet rahoittaisivat jäsenmaksuillaan 100 prosenttia etuusmenoista. Toinen ääripää on valtiollinen työttömyysvakuutus, jossa rahoitusvastuun kantaisi kokonaan valtio. Keskellä on Suomessa käytössä oleva malli, jossa turvan rahoitukseen osallistuvat valtio, työnantajat, työntekijät ja kassan jäsenet.

Jos kassan jäsenet rahoittaisivat 100 % maksetuista etuuksista, olisi jäsenmaksu nykyistä huomattavasti korkeampi. 2020 kassat maksoivat etuuksia yhteensä noin 2,67 miljardia euroa. Kassojen jäseniä oli noin 1,9 miljoonaa. Etuusmenojen kattamiseksi jäsenmaksu pitäisi siis olla noin 1 400 euroa vuodessa.

Jäsenmaksua nostavat hallintokustannukset. Isompi rahoituserä tulisi tasoitusrahastosta. Lain mukaan kassoilla pitää olla säästössä vähintään yhden vuoden etuusmenoja vastaava määrä. Jos kassat vastaisi kaikista etuusmenoista, pitäisi kassoilla siis olla yhteensä vähintään 2,67 miljardia euroa säästössä. Sen saisi kasaan keräämällä kaikilta jäseniltä jäsenmaksun päälle yhteensä tuon 2,67 miljardia euroa. Tällaisessa järjestelmässä ensimmäisen vuoden jäsenmaksu olisi 2 800 euroa. Se on melkoisesti enemmän kuin nykyjärjestelmässä, jossa jäsenmaksut pyörivät 120 euron nurkilla.

Yksityisen vakuutuksen haaste työttömyysvakuutuksena on se, että vakuutuksen ottavat vain ne, jotka laskevat, että oma työttömyysriski ylittää jäsenmaksun. Käytännössä tämä johtaa alivakuuttamiseen, mikä puolestaan ajaa vakuutuksen hintaa ylös ja voimistaa ilmiötä. Seurauksena on, että yhteiskunnassa ei ole keinoja hoitaa työttömyyttä ja sen aiheuttamia haittoja.

100 % maksuosuus voimistaisi haitallisen valinnan kautta merkittävästi yhtä nykyjärjestelmän kummallista ominaisuutta. Jo nykyisellään työttömyyskassojen jäsenmaksuissa on suuria eroja, koska kassoilla on ammatteihin perustuvia jäsenrajauksia. Esimerkiksi lääkäreillä on oma kassa, jonka jäsenmaksu nykyisellään on vähäinen 21 euroa, sillä jäsenistössä ei juuri ole työttömyyttä. Toista ääripäätä edustaa Kuljetusalan työttömyyskassa, jossa jäsenmaksu 3000 euroa tienaavalla palkansaajalla on 205 euroa. Ammattien välinen solidaarisuus on tässä kyseenalainen, mutta jos kymmenkertaiset erot kasvaisivat kymmenkertaisesti, olisi työväen keskinäinen solidaarisuus matkalla kohti seuraavan kertaluokan koetusta. Vakuutusteknisesti tässä ei olisi mitään hämminkiä. On tyypillistä, että yksityisissä vakuutuksissa hinta korreloi ainakin jonkin verran riskin kanssa.   

Erikseen pitää huomioida, että jos valtio, työnantajat eivätkä työntekijät osallistu turvan rahoittamiseen, ne eivät ota huomioon valintojensa ja tekojensa vaikutuksia työttömyydessä. Silloin työttömyyteen puututaan lähinnä sen kielteisen seurausten kautta. Ei siis pohdita sitä, mikä työttömyyden aiheuttaa. Sen sijaan pohditaan sitä, mitä työttömyys aiheuttaa.

Työttömyys on laaja-alainen yhteiskunnallinen ilmiö ja sen myötä myös sen syyt ovat laaja-alaisia. Työttömyysturvan rahoituksen supistaminen pelkästään esimerkiksi työttömyyskassan jäseniin ei ottaisi tätä seikkaa huomioon. Olisi vähintäänkin epäreilua, jos työttömyyden kustannuksista ei olisi ollenkaan vastuuta niillä tahoilla, jotka toiminnallaan vaikuttavat työttömyyden syntyyn.

Yksityisellä työttömyysvakuutuksella ei voitaisi taata sosiaaliturvaa, jolla tällaisia laajoja yhteiskunnallisia ilmiöitä hoidetaan. Se tuskin edes toimisi työvoimapoliittisesti, sillä kallis vakuutus varmasti kannustaisi jossain vaiheessa ottamaan rahoja takaisinpäin, eli yksilö voisi tilaisuuden tullen suosia työttömyyttä työllistymisen sijaan.